19.1. tulee liian nopeesti. Nopeemmin, mitä luulin. Ehkä mä liitin sen päivän hauskaan, koska mun piti mennä Helsinkiin, mutta kappas perhe on köyhä eli kukaan ei pysty lainaamaan mulle rahaa ja koska oon laiskaperse, en oo saanut toimeentulotuki-juttui eteenpäin. Mutta nyt oon ilman mitään tukee, hauskuutta ja ihanien ihmisten tapaamista ja jäljellä on taas tää pelko, itku, epätoivo. Kai se on ihan hyvä, jos kohtaa asiat yksin? Tosin musta tuntuu, että oon aina kohdannut kaiken yksin ja selvinnyt kaikesta selvittämällä asiat oman pääni sisällä.
Mä en tiiä, pystynkö puhumaan. Mitä jos en muistakaan asioita, koska oon liian hermostunut? Se kuulee mun pelon, kun mun ääni värisee eikä se oo oikein. Sen pitäs luulla, että oon vahva. En kyllä tiedä, miksi. Haluisin kysyy, miksei kukaan voi olla siinä mun lähellä silloin, mut varmasti joku olis. Mä en vaan pysty kelpuuttaan ketä tahansa. Oi miksi oon nirso joka asiassa?
Sisimmältäni oon vieläkin se pikkuinen viaton Noora, jolle ei voi tapahtua koskaan pahaa. Ja sille pikkuselle Nooralle tää on vaan liikaa. Tunnen itteni liian yksinäiseksi nyt.
Mua vaan pelottaa. Liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti