Game over. Press start to continue.
Kuinka monta kertaa elämässä pitää alottaa alusta? Joka kerta luullen, että tällä kertaa se on erilaista, lopullista. Jos mä tällä kertaa oikeesti teen niin kuin mulla on suunnitelmissa, se tulee olemaan suurta. Ei välttämättä erilaista eikä todellakaan lopullista, mutta suurta. Suuresti tää on ainakin lähtenyt käyntiin! Mä haluun muuttaa itteeni parilla tavalla. Ennen halusin muuttaa niin monia asioita itessäni, mut jossain vaiheessa tänä vuonna mä muutin suurimman osan - mä en vaan oo huomannut. Mä tuskin saan kehitettyä itelleni omatuntoo, koska harvemmin tunnen syyllisyyttä asioista, joihin mä en ole syypää. Ja koska mä oon niin idiootti, että nään harvoissa asioissa mitään väärää. Kai se on hauskempi vaan nauraa, että hupsista saatana nyt tuli tehtyä näin, so what?
Tästä piti tulla surullisin teksti ikinä, mutta päädyinkin hieman kusihattu-juttujen puolelle. Ehkä välttelen sitä oikeeta aihetta, mistä haluaisin puhua? Niin. Mä en halua muuttaa itteeni muuta kuin niillä parilla jutulla, koska mä oon hyväksynyt itteni, mä rakastan itteeni ja mun elämä on oikeestaan oikein mainiota, vaikka tää viikko onkin ollut hieman paska. Mitä mä en taas osaa hyväksyä on se, että kun ihmiset ei hyväksy mua omana ittenäni. Oon liian hiljanen, oon liian tyhmä, mitä ikinä. Osaan mä olla liiankin puhelias, Ella (plus pari muuta itseasiassa hmm hassua) voi tän todistaa, mutta siihen vaan tarvitaan paljon. Tai oikeestaan hyvin vähän, esim. haluaa kuullakin mitä mä tällä kertaa hölötän ja pölötän. Ihan vaan tavallisesti hölötän, en mitään elämää suurempii juttuja eli ei tarvii pelätä. Okei, tätä on vaikee selittää, joten unohdetaan. Vaikka mut hyväksyttäis, niin mä en oo ikinä tarpeeks. Tää on ollut mulle ongelma ala-asteesta asti, kun en riitä, en kelvannu kellekään ystäväks - varsinkaan hyväks parhaaks sellaiseks. Mä en kelvannu pojille, koska olin se läski tyylitön kamala ahdistelija ruma tyttö. Ja nykyään mä en vaan riitä, mä en kykene kilpaileen kenenkään kanssa ja musta tuntuu koko ajan, et mun pitäis kilpailla, että mut huomattais jollain tapaa. Mun pitää lopettaa ihmisten nostaminen korokkeelle ja laittaa itteni sinne, koska vaikka mä mitä tekisin tai en tekis, niin mä en riitä, mua ei huomata, musta ei välitetä, mua ei muisteta tai sitten oon vaan se idiootti säälittävä tyttö. Awkward. Tän takia työnnän ihmisiä pois. Mä luovutan jossain vaiheessa aina. Se on jäänyt sieltä teineilystä. Ja nyt en osaa päättää, että työntäisinkö ihmisii pois vai en. Tosin niin on varmaan jo käyny.
Once you've accepted your flaws,
no one can use them against you
Onneks mulla on kuitenkin pari tiettyä ihmistä, joita en osaa työntää pois, koska niille mä riitän ja ne mä otan mun mukaan korokkeelle. Hassua, että oon tuntenut nää ihmiset jo monta vuotta, vaikka ei aina ollakaan oltu aktiivisesti yhteyksissä, mut silti ne on ollut siellä ja nyt ne on ne ihmiset. Huh, vuosia... alan oleen vanha ihan selvästi!
Ehkä vaan identiteettikriiseilen tai hormonivammailen tai on erittäin paha Lontoon jälkeinen masennus tai sitten tää kaapisssa oleminen syö mua niin paljon etten osaa olla oikein. Mutta onneksi voin tuijotella IQta BBCltä, koska Englanti tai Graham Norton Showta Youtubesta, koska Englanti. Ja vieraat. Ja hauskuus. Ja onnellisuus. Nauraminen auttaa eniten, joten nauruterapiaa mulle tänä yönä nyt heti kiitos.
