so now, take a bow

 

Joskus mä vihaan mun perhettä. Tavallaan me ei olla läheisiä. Ainakaan sillä tavalla, mistä mä oon aina haaveillu. Haluisin sen olevan sellanen, et vois puhuu mistä tahansa ja välillä joku halaten kertois, et kaikki tulee kuntoon. Tunteista me ei puhuta koskaan, joten kenenkään on turha ihmetellä, kun en osaa puhuu mun tunteista ikinä ja kun pelkään kaikkee tunteisiin liittyvää. Kaiken lisäks mulla on kolme isoo salaisuutta enkä vaan pysty kertoon niitä äidille, iskälle, siskolle enkä veljelle. Ja välillä noi salaisuudet painaa ihan liikaa enkä vaan tiiä, miten pitäs käsitellä asiat.

Nyt mä oon ollut tunnin älyttömän surullinen ja välillä itkeny - varsinkin, kun kirjotin ton äskeisen tekstin. Kerrankin mä yritin hyvin vähän ja vahingossa kertoo siskolle, että mulla on tosi vaikeeta saada kouluasiat kuntoon ja se vaan... "oolrait." Ella on ainoo, joka pystyy ymmärtään mua. Kukaan muu ei älyy, vaikka niille kuinka selittäis. "Tee vaan ne tehtävät, helppoo ku heinänteko!" Vittu, kun ei se ole helppoa. Ei se oo niin yksinkertasta, kun koulu ei oo se ainoo asia, mikä on päin vittua.

Tällä hetkellä mun tekis mieli juosta alas niinku pienenä ja itkee ja halata äiti ja sanoo etten mä selviä tästä. Mutta kun mä en pysty siihenkään. En mä osaa. Ihan kiva tällein aina, kun on ollu onnellinen ja ihana päivä tai viikonloppu poissa kotoo, niin kotona tulee tää paska fiilis heti päin pläsiä. Tuntuu, et mun koti ois jossain muualla ku siellä, missä sen kuuluis olla. 

And when the night falls in around me,
I don't think I'll make it through

'cause I'd rather waste my life pretending than have to forget you for one whole minute

 

Mä on saamassa mun toivoo takasin. En tiiä, mistä mä yhtäkkii oonkin päättänyt, että voin onnistua. Alan löytää itteeni yhä enemmän, koska mun tyyli alkaa olla sellanen, millasen oon halunnu jo pitkään. Se vaan tekee paljon, kun ulkonäkö vastaa kuvitelmia niin alkaa olla kokonainen muiltakin alueilta. Oon myöskin laihtunut 3kg, mutta tiiän ettei se oo pysyvää. En oo syönyt paljoo yhtään, koska 1) pelkään ihan mielettömästi mun mahakipuja, vaikka mun mahaan sattuu olinpa syömättä tai en 2) mulla on vaan menny ruokahalu ja kai mulla on jäänyt yläasteelta päähän, että vähällä ruualla laihtuu, vaikka tiiän sen olevan ihan väärin.

Ainoo asia, missä en oo saanu toivoo takaisin, on koulu. En vaan osaa, pysty, kykene, ymmärrä, jaksa. Silti mä ajattelen, et kesällä oon onnellisesti valmistunut, mut hei oikeesti? Hienosti ignooraan koko koulun olemassaolon ja tän kauheen stressin, jota en kyllä enää osaa tuntee. Voisin vaan voittaa lotossa ja lahjoo koko koulun hahaha mut sit kaikki vihais mua, kun pääsisin niin vähällä AINII niinhän ne nytkin luulee.

Ignooraan myöskin kaikki mun kaikki maholliset tunteet enkä kuuntele itteeni ja teen kaikesta monimutkasta, mutta oonpa silti iloinen ihminen! Ei tää varmaan tervettä oo, mutta näin on hyvä eikä se mitään hyödyttäis, jos yrittäisin. 

I got a lot to say to you
Yeah, I got a lot to say
I noticed your eyes are always glued to me
Keeping them here
and it makes no sense at all

yeah, and does your silence keep you cold?

 

Mistähän sitä alottais näinkin pitkän päivitystauon jälkeen? Tärkeimpänä varmaankin mun punaiset hiukset! Mä yritän nyt pitää nää suunnilleen ikuisesti punasävysinä, jos vaan onnistun mitenkään. Oon myös vaihtanut mun lävistyskoruihin mustat korut, vaikka tällä hetkellä huulissa on hopeiset, koska tapahtui pieni verivahinko. Jaja toisessa korvassa 3mm venytyskoru, toiseen ehkä laitan kans! 10mm ois tavote.

Mun ajatukset on hyvin hyvin sekaisin, vaikka en edes tiiä, mitä mun päässä pyörii. En oikeen tiiä, miks ne on sekasin, mut ainakin mun jokapäiväiset ahdistukset on palannu. M-a-h-t-a-v-a-a. Osa johtuu siitä, että mä yritän tukahduttaa mun oikeet tunteet ja teeskentelen ittelleni kaikkee paskaa. Mutta kun mä en voi päästää tätä kaikkee pois, mä en voi paljastaa kellekään, mitä mä oikeesti tunnen. Mä en jaksa enää pettyä.

  

And I know, you better let somebody love you
or find yourself, on your own

Oon saanu mun elämään takas ihmisen, jonka ei koskaan pitäny tulla takas. En ois ikinä kuvitellu, että me puhuttais koskaan saati nähtäis! Koska niin, ajattelin sen olevan mulle tosi vihainen tai että minä ylipäätään aiheuttaisin jonkun oksennusrefleksin. Mutta ehei enkä tajuu tätä oikeestaan. Ja jatkoin siitä, mihin mä jäin eli välittämiseen. Mutta äh kun on niin vaikee luottaa. Luottaa sen verran, että uskoo toisen sanoihin. Luottaa, jotta voi kertoo asioitaan. Luottaa ettei toinen katoo elämästä. Oon kerran elämässäni luottanu ettei toinen oikeesti aio lähtee mun elämästä mihinkään (ja luotan edelleen), mikä tekee kaikesta aina pelottavaa, koska miettikää nyt... vaan kerran ja muina kertoina ihmiset on joko lähtenyt tai sitten ne vaan roikkuu mukana epävarmoina. Jospa en vaan miettis liikaa ja elelisin elämääni.