so now, take a bow

 

Joskus mä vihaan mun perhettä. Tavallaan me ei olla läheisiä. Ainakaan sillä tavalla, mistä mä oon aina haaveillu. Haluisin sen olevan sellanen, et vois puhuu mistä tahansa ja välillä joku halaten kertois, et kaikki tulee kuntoon. Tunteista me ei puhuta koskaan, joten kenenkään on turha ihmetellä, kun en osaa puhuu mun tunteista ikinä ja kun pelkään kaikkee tunteisiin liittyvää. Kaiken lisäks mulla on kolme isoo salaisuutta enkä vaan pysty kertoon niitä äidille, iskälle, siskolle enkä veljelle. Ja välillä noi salaisuudet painaa ihan liikaa enkä vaan tiiä, miten pitäs käsitellä asiat.

Nyt mä oon ollut tunnin älyttömän surullinen ja välillä itkeny - varsinkin, kun kirjotin ton äskeisen tekstin. Kerrankin mä yritin hyvin vähän ja vahingossa kertoo siskolle, että mulla on tosi vaikeeta saada kouluasiat kuntoon ja se vaan... "oolrait." Ella on ainoo, joka pystyy ymmärtään mua. Kukaan muu ei älyy, vaikka niille kuinka selittäis. "Tee vaan ne tehtävät, helppoo ku heinänteko!" Vittu, kun ei se ole helppoa. Ei se oo niin yksinkertasta, kun koulu ei oo se ainoo asia, mikä on päin vittua.

Tällä hetkellä mun tekis mieli juosta alas niinku pienenä ja itkee ja halata äiti ja sanoo etten mä selviä tästä. Mutta kun mä en pysty siihenkään. En mä osaa. Ihan kiva tällein aina, kun on ollu onnellinen ja ihana päivä tai viikonloppu poissa kotoo, niin kotona tulee tää paska fiilis heti päin pläsiä. Tuntuu, et mun koti ois jossain muualla ku siellä, missä sen kuuluis olla. 

And when the night falls in around me,
I don't think I'll make it through