Tiiättekö, kuinka tyhmää on yrittää muuttaa luonnettaan, mielipiteitään ja tapojaan vaan sen takia, että haluaa olla sellanen ihminen, vaikka sisimmässään tietää ettei pysty muuttaan itteensä sellaseks eikä se loppujen lopuks ole sitä mitä oikeesti haluaa? Näköjään mun on vaan pakko kokeilla kaikkee, koska luulen olevani supernainen ja sitten parin hyvän viikon jälkeen saan älyttömän pitkän ahdistus- ja masennuskauden. Tässä on vaan erona se, että kasvoin taas enemmän ihmisenä ja mä alan hyväksyyn sen, mitä oikeesti haluun, vaikka yritinkin melkein vuoden taistella vastaan. Ja kun en aio antaa itteni päästä huonoon jamaan, koska mä tiiän, että ihan kohta alkaa tapahtuun ja mulla tulee olemaan parempi olo ja musta tulee onnellinen, koska muistin tänään mun unelmat.
Unelmat? So here's a story. Tänään tuli Kadonneen jäljillä ja jotenkin siinä samalla sain hirveen ahaa-elämyksen etten mä oo koskaan kuulunut tänne. Suomeen. Mulla ei ollut yhtään aitoo ja luotettavaa ystävää ennen kuin olin 17-vuotias, mä en oo koskaan tuntenut kuuluvani mun sukuun (vaikka sitä rakastankin), poikien kanssa ei oo mikään onnistunut (thank god) ja tyttöjen kanssa käynyt parempi onni - vaikkakin heikko sellanen. Kasilla aloin unelmoimaan Australiaan muuttamisesta niin paljon, että itkin joskus sen takia, koska se oli vaan niin hyvä ja ihana ja täydellinen unelma. Jossain välissä mukaan tuli Kanada, mut Australia on aina ollut se ykkönen. Kumpi tahansa noista kävis tällä hetkellä. Sen jälkeen, kun alotin amiksen, aloin unelmoimaan yhä vähemmän, koska musta tuntu etten pystyis siihen kuitenkaan, ja kaikki asiat ja jotkut ihmiset lyttäs mut ihan kokonaan. Ja täs mä nyt taas oon, koska hei mitä pahaa unelmoimisessa on? Ja ehkä niiden unelmien toteuttamisessa? Jos muutankin pois Suomesta, niin ennen sitä riittää unelmia, jotka haluun toteuttaa. En malta odottaa tulevaisuutta.
Mä luulen, et se oikee ja aito Noora on tekemässä paluuta.
PS. "ellan ja nooran peruspäivä - puhutaan sorsille" ♥
