you think the day won't break the sunless night

Jos mulla on liikaa kuvia, joita vois laittaa blogiin, alan stressaan ja sit tulee tällanen mukava pieni päivityskatko. En ymmärrä mun logiikkaa, ihan tyhmä! Esim. tää logiikka, kun musta tuntuu, että asiat alkaa järjestyyn, vaikka en oo tehnyt yhtään mitään asioiden eteen. En oo tehnyt kouluhommia, en oo laihduttanu, en oo lopettanut tupakoimista, en oo käyttänyt rahaa järkevästi. Ehkä se johtuu tosta auringosta? Kaikki vaan tuntuu paremmalta. 

I can see the wait there in your eyes
I can feel the thought in your sigh
Your knuckles are bruised from a losing fight
One way down a dead end street
Broken glass underneath your feet
You think the day won't break the sunless night

Mut sitten tulee näitä hetkiä (kuten nyt), kun itkee sen takia, koska ei oo tarpeeks hyvä eikä tiiä, millä tavalla mä oisin riittävä. Ja tuntuu, et haluaa paeta muttei tiiä, minne. Vaikka tiiän, että mä pääsen joku päivä sinne päivään, jossa kelpaan ittelleni ja toivottavasti myös jollekin muulle, niin se on vaikeeta, koska mä haluun kaiken aina hetinyt. Enkä mä itke enkä ahistu sen takia, koska en kelpaa ittelleni vaan koska mä en oo tarpeeks hyvä kellekään. Eikä se auta, että joka päivä netti läpsii päin kasvoja, koska törmää asioihin tai ihmisiin, mitkä muistuttaa ettei oo tarpeeks hyvä... Vois yrittää nettilakkoa jossain vaihees!

The sun will rise,

when you've lost your lights
The sun will rise,
it'll be alright

Ja koska oon alkanu kaipaan sitä positiivista ihmistä, joka näki kaikessa jotain hyvää, niin voisin yrittää saada osan siitä takaisin! En kuitenkaan haluu saada kokonaan entistä minääni takasin, koska uskoin vähän liiankin paljon hyvään, mikä loppujen lopuks aiheutti paljon pahaa.

I've been in stuck in a storm before,
felt the wind raging at my door
Couldn't move, 

couldn't breathe, 

couldn't find a way out